Enjoy the ride

Dieetti etenee. Takana on ensimmäiset 8 viikkoa, ne helpot viikot kun aloitellaan niistä helpoista kiloista, saadaan kroppa käyntiin ja ruokaa saa syödä vielä ihan kivasti. Pikkuhiljaa kuitenkin lähestytään sitä vaihetta, että ruoka ja energia vähenee ja nälkä on jatkuva kaveri. Jaksaminen ja huumori on koetuksella.

Vielä hymyilyttää! :D

Juuri nyt oon siinä pisteessä, että ruoka on vähentynyt jo juuri niin sopivaksi, että nälästä on alkanut tulemaan jo vähän ärsyttävää. Tiiätkö sen yhden vanhan mainoksen, missä oli se "ärsyttävä pikkunälkä"? No juuri semmoinen kaveri mulla riekkuu olkapäällä 80% päivästä. Se ei ole ihan mahdoton, mutta just vähän silleen ärsyttävä että sen huomaa kyllä. Peilikuvassa ei sen sijaan ole tapahtunut vielä ihan hirveän suuria muutoksia - muutoksia kyllä on tullut, muttei sellaisia että ne vielä motivoisi ihan hurjasti. Nyt siis ollaan vielä vähän välivaiheessa, jossa ei auta kuin purra hammasta ja uskoa.

Jäljellä on vielä 12 viikkoa ennen viimeistelyviikkoa, ja odotettavissa on uutena lisäyksenä tuttavapiiriini ärsyttävän pikkunälän ilkeä isoveli, jättinälkä. Olen tähän saakka seuraillut mielenkiinnolla muutoksia kehossani, painon muutoksia, nälän tuntemuksia, ruoan merkitystä ja rytmitystä. Olen oppinutkin paljon omasta kropastani ja mielestäni; tämä on ollut todellinen opintomatka omaan itseeni ja sisimpääni. Nyt kuitenkin alan kallistumaan sille linjalle, että pian alkaa olla aika lakata miettimästä, ajattelemasta tai tutkiskelemasta ja laittaa aivot "pois päältä" tämän asian suhteen. Pian liika ajattelu on pahasta ja oikeasti vain pahentaa nälkää, stressiä ja kaikkia niitä fiiliksiä joita tämän dieetin edetessä tulee vastaan. Jos lakkaan miettimästä liikaa ja toteutan vain ruokavaliota ja teen treenit sen enempää miettimättä, voin keskittyä olennaiseen enkä siihen kuinka kurjaa on kun on nälkä.

Ruokatauko on odotettu hetki töissäkin

Mutta tässä kun vielä oon ehtinyt miettiä asioita, olen kokenut muutaman ahaa- elämyksen. Sanotaan, että fitnesselämä ja erityisesti kisadieetti on lopulta aika yksinäistä aikaa ja nyt vasta oikeasti ymmärrän, mitä sillä tarkoitetaan. Kukaan muu kuin minä itse ei ole dieetillä, ja fakta on ettei ketään muuta kiinnosta, onko mulla nälkä vai ei. Ei ketään muuta kiinnosta, ottaako mulla pattiin sen takia että mulla on nälkä ja väsyttää, vai johtuuko se kenties jostain muusta. Ei siis maksa vaivaa olla selittelemässä tai oikeuttamassa omaa käytöstään sillä, että olen itse valinnut sen että lähden kisoihin ja kisadieetille.

Ihan omassa rauhassa saa siis miettiä sitä nälkäänsä ja stressiä siitä, loppuuko aika kesken ja ehtiikö kunto kiristyä tarpeeksi ennen kisoja. Aivan itsekseen siellä treeneissäkin saa olla, ei kukaan pidä siellä kädestä kiinni. Ketään ei kiinnosta, sainko mä posekengistä rakot varpaisiin kun treenasin 1,5h putkeen poseja, tai että sattuuko siihen nilkkaan minkä loukkasin joulun alla. Voi olla, että jotain tämän blogin lukijaa kiinnostaa (ja se on ihanaa jos mun juttuja täällä lukee joku!),  mutta yksi asia on ihan varma: 22.4 Helsingin Kulttuuritalolla ei ketään kiinnosta kuinka rankkaa mulla on ollut. Vain sillä on väliä, että siellä olen valmis astumaan lavalle ja olemaan ylpeä siitä paketista minkä sinne vien. ;)

Tyhjässä jumppasalissa on vain minä ja peilit.

Aivan yksin en kuitenkaan onneksi ole tällä matkalla. Ympärilläni on ihan mielettömän ammattitaitoinen joukko ihmisiä, jotka auttavat mua viemään debyyttikisaani mahdollisimman hyvän version itsestäni.

Tässä vaiheessa matkaa esittelen ensimmäisen joukkion niitä supertyyppejä, jotka mahdollistaa sen että sinne lavalle päästään tänä keväänä:

Valmentajanani toimii Junnu Eskelinen, joka on opettanut mulle kaiken mitä tiedän fitneksestä, treenaamisesta ja syömisestä. Olemme tehneet yhteistyötä siitä saakka kun 3,5 vuotta sitten aloitin ensimmäisellä ruokavaliollani jotta jaksaisin ja voisin paremmin ja saisin terveellisemmistä elämäntavoista kiinni. Tavoitteellisesti kisoja varten ollaan Junnun kanssa tehty töitä vasta vuoden verran. Siinä mielessä olen onnekas valmentajani suhteen, sillä sen lisäksi että olen saanut todella ammattitaitoisen ja taitavan valmentajan, olen saanut myös ihanan elämänkumppanin ja yksityiskokin. :P Henkisenä tukena Junnu on korvaamaton, eikä pelkästään valmentajan ominaisuudessa, vaan myös kumppanina.

Poseerausvalkkunani on kultaakin kalliimpi, luova johtaja ja duracell-pupu Annika Tuoma. Annikan kanssa ollaan tunnettu jo pari vuotta, ja olinkin aivan innoissani kun pääsin hänen oppiin viime syksynä. Meillä synkkaa jutut yhteen niin hyvin, että Annikan kanssa on todella helppo tehdä töitä ja keskittyä juuri niihin juttuihin joilla on eniten merkitystä. Annikan kanssa saadaan varmasti kasaan hyvät muuvssit lavalle! ;)

Hierojana minulla on edelleen luottohierojani, Esko Tihinen joka huoltaa lihakseni kuntoon juuri niin tehokkaasti ja huolellisesti kuin urheiluhierojan pitääkin. On todella tärkeää, että kehoa huolletaan erityisesti kisakaudella, sillä tässäkin lajissa kropan kokonaisvaltainen toiminta on aika keskeinen juttu.

Lisäksi ympärilläni on paljon ihmisiä jotka tukevat ja kannustavat eteenpäin. Heistä on erityisesti mainittava tässä minun vanhempani, jotka ovat jopa ostaneet kotiinsa digitaalisen keittiövaa'an jottei minun sinne mennessä tarvitse kuskata omaa punnitakseni ruokani siellä. Äiti paistaa aina sinne mennessäni minulle kanaa, ostipa juuri uuden pannunkin jolla voi paistaa ilman paistorasvaa. <3 Heidän lisäkseen kotisalillani, KemiGymillä on upeita ihmisiä jotka tsemppaa ja heittää hyviä vinkkejä tälle matkalle. Myös entisellä kotisalillani Oulun Classic Gymillä samaten on monta ihanaa tuttua jotka piristää tällä matkalla ja kirittää jaksamaan. On hienoa huomata, että ympärilläni onkin loppujen lopuksi aika monta ihmistä jotka kannustaa ja auttaa minua matkallani. Kiitos.