I DID IT - Kisaraportti

Viikonlopun kisat on ohi ja minäkin olen vihdoin kotiutunut tietokoneen ääreen. On aika kertoa miten tuo viime viikonlopun Suuri Seikkailu oikein sujui!

Me lähdettiin reissuun perjantai-aamuna aika hyvissä ajoin, kun lento lähti viideltä aamulla. 

Saavuimme hotellille tosi aikaisin, mutta onneksi päästiin kirjautumaan hotelliin saman tien. Saimme siis jatkaa rauhassa vielä kesken jääneitä yöunia, ja onneksi pienestä kisatärinästä huolimatta sain nukuttua todella hyvin aina kisoihin saakka niin päikkäreillä kuin yöunillakin. Lepo onkin yksi tärkeimmistä asioista kropan ja mielen toimimisen kannalta, joten me todellakin otettiin iisisti tuolla reissulla! :D 

Nopea ja tehokas pieni salitreeni hotellin vieressä sijainneella pikkusalilla, ja nenä kohti ilmoittautumispaikkaa! Kun vihdoin sain sen kilpailija- kortin kaulaan, hommasta tuli todellista. Minä tein sen! Pääsin tänne asti, ja onnistuin tavoitteessani! Wow! Jo tuo oli saavutus, josta olin ylpeä - ja olen ylpeä meistä jokaisesta jotka sen saavutti. Kilpailijakortin. Sijoituksilla ei edes ole merkitystä, sillä se matka joka sinne kisapaikalle on kuljettu, on ollut kaikille pitkä ja kivinen.

Loppuilta meni lepäillessä, jalat kohti kattoa, tv:stä hyvänmielen ohjelmaa (mun tapauksessa ehdoton ykkönen oli Gilmoren tytöt) ja välillä valmentaja hieroi jalkoja ja edesauttoi nesteen liikkumista kropassa. Ahh, kyllä tällä tytöllä oli mukavat oltavat! :D 

Lauantai-aamuna otin suuntiman kohti Nina Tannerin suihkurusketusta, jossa sitten hengailtiin muiden kisaajien kanssa ilman vaatteita ja kuivateltiin väriä tuulettimien ja hiustenkuivaajien avulla. Nauru oli herkässä, ja tunnelma oli yllättävän rento siihen nähden, miten absurdi tilanne se oli... 

Rusketuksen jälkeen sitten palasin hotellille, jonne ihana tuttavani, meikkaaja-maskeeraaja ja kampaaja Annimaria Ärjä tuli taiteilemaan musta kauniin laittamalla meikit ja hiukset ojennukseen. Olin onnekas, että saatiin Annimaria hoitamaan tämä osuus, luotin häneen täysin sillä jo puolesta lauseesta hän ymmärsi mitä halusin ja millainen visio minulla oli. Stressaaminen oli siis käytännössä mahdotonta, joten sain pysyä rauhallisena ja hyväntuulisena aina kisapaikalle lähtöön saakka. :) 

Valmentajan kanssa pidettiin mieliala korkealla ja rentona myös kisapaikalla, välillä vähän välipalaa ja pientä hassuttelua, tsemppimusiikkeja (ja ehkä pieniä tanssimuuvsseja musiikin tahtiin) ja siinäpä se aika kuluikin huomaamatta ja tulikin aika nousta lavalle. 

Nautin niin paljon lavalla olosta, siitä että sain kokea sen mistä oltiin vain puhuttu viimeinen puoli vuotta. Vihdoin näin sen itsekin. Sain todella arvokasta kokemusta, ja ymmärsin vihdoin mitä varten mitäkin oli tehty. Sain olla lavalla ylpeänä siitä mitä sinne vein, ja juhlin mielessäni sitä, että pääsin sinne. Minun lavalle- projektini ei ollut niin pitkäaikainen, kuin monella muulla tytöllä jotka ovat valmistautuneet kisoihin määrätietoisesti vuosia. Minä aloitin määrätietoisen kisaprojektini vasta viime syksynä kun päätin vihdoin lähteä kokeilemaan omia rajojani tänä keväänä. Tiesin, että kiire tulee ja minulla tuli paljon kirittävää kevättä varten, mutta päätin silti yrittää - en sijoitusta, vaan kokemusta. Ja sitä todella sain! 

Sain myös sijoituksen, sillä lauantain Bikini Fitness Beginners -163cm sarjassa sijoituin kolmanneksi!!! 

Lauantaina yritin sitten lepäillä ja rauhoittua, jotta sunnuntaina jaksaisin tehdä saman kierroksen uudestaan. Puhelin tulvi onnitteluja ja kannustuksia, ja olin todella onnellinen jokaisesta viestistä ja tsemppauksesta! Ihana miten moni muisti ja eli mukana! <3 Kuitenkin ajatukset olivat jo sunnuntain puolella. Miten parantaa, mitä muuttaa, mitä tehdä samalla tavalla? Mikä meni hyvin, mitä tehdä toisin....? Nuo kysymykset pyörivät päässä pitkin yötä, sillä tiesin ettei sunnuntaina päästä helpolla askeltakaan.

Sunnuntain kisoista Bikini Fitness yleisessä -160cm sarjassa en enää päässyt vertailujen jälkeen finaaliin, mutta selviydyin alkukarsinnoista viidentoista parhaan tytön joukkoon ja lopulta sijoituin 12. sijalle. Samlla sain jotain paljon sijoitustakin tärkeämpää; kokemusta lavalla olosta. Nyt tiedän, että tuohon kisaan ei todellakaan lähdetä takki auki, vaan töitä on tehtävä valtavasti, jos haluaa pärjätä! Nyt vasta ymmärrän kuinka paljon se vaatiikaan töitä, siihen ei tosiaan riitä puoli vuotta tai edes vuosi treeniä ja muutama posetreeni. Se vaatii niin paljon enemmän! Onnekseni nyt näin sen, mitä se vaatii ja tiedän nyt, mitä minun pitää tehdä. Olen valmis tekemään kaiken sen, ja olen todella onnellinen siitä, että nyt minulla on suunta selvillä. Tiedän mihin suuntaan tulen viemään omaa tekemistäni, eikä minua pysäytä enää mikään! 

Sunnuntain kisojen jälkeen olin onnellinen saamastani kokemuksesta, sillä se oli juuri sitä mitä lähdin hakemaan. En olisi voinut tehdä mitään paremmin, vaan sillä tasolla millä olin, tein parhaani. Olen ylpeä ja onnellinen siitä, ja erityisesti siitä että nyt pystyn tekemään töitä määrätietoisesti ottaen vähemmän harha-askeleita matkallani. Nyt suunta on selvillä.

Minulla on valtava määrä ihmisiä joille olen kiitoksen velkaa, joita olen jo kiittänyt ja joita en voi koskaan kiittää tarpeeksi kaikesta siitä avusta, tuesta ja rakkaudesta jota olen tällä matkalla saanut. Nyt kuitenkin haluan kiittää erityisesti herraa nimeltä Juhani Don Herranen, Mr. Olympia- kilpailija, joka sanoi minulle viime syksynä sanat joita en ole unohtanut: "Täytyy harjoitella kisaamista, täytyy harjoitella voittamista. Niitä ei voi harjoitella muuta kuin kisaamalla, eikä voi osata voittaa ilman harjoittelua." 

Cheers! <3 

Kaksi viikkoa kisoihin!

Heippa!

Long time no see, hiljaiseloa täällä blogin puolella on riittänyt, mutta toivottavasti olet seurannut matkaani tuolla SoMen puolella; Instagramissa nimellä ididit_suvi ja Facebookissa I did it- sivulla. Sinne on helpompaa lisätä nopeita käänteitä ja kuulumisia juuri sillä hetkellä, kun ne tulee mieleen. Puolen tunninkaan kuluttua en muistaisi niitä enää jotta voisin kirjoittaa niistä blogiin, joten nopeat ratkaisut ovat nyt aika pop. :D Nyt kun kerrankin on aikaa istahtaa sohvalle aamukahvin kanssa, päätin kirjoittaa nyt blogiinkin!

Dieetti ja fiilikset

Dieetti on ollut tosi mielenkiintoinen ja hieno matka itseeni sekä oman kehon ja mielen muutoksiin. Pieniä hajoamisia ja epätoivon ja väsymyksen hetkiä lukuunottamatta kaikki on mennyt jopa hämmentävän hyvin. Olen kuitenkin myös polkenut kuntopyörällä ja samaan aikaan itkenyt ääneen turhautumistani herkkuhimoihin. Olen epäröinyt, sortunut ja ennen kaikkea turhautunut itseeni ja mielitekoihin, aikaan, kroppaan, väsymykseen, you name it. Kaikki nää perus dieettihaasteet on kyllä käyty läpi! :D Totta kai fiilikset on välillä olleet aika paskat eikä mulla ole mitään syytä olla myöntämättä sitä. Olisi tyhmää kuvitella tai selittää että kisadieetti olisi koko ajan hymyä ja auringonpaistetta. Oma mieli on kuitenkin juuri se joka haastaa enemmän kuin mikään muu. Fyysisen väsymyksen ja nälän kanssa pystyy elämään mutta jos mieli on maassa, on todella vaikeaa jaksaa hymyillä vaikka kuinka yrittää. Asenne on ollut siis se kaikkein ratkaisevimmassa osassa tämän dieetin onnistumisessa! 

Näistä kaikista haasteista huolimatta mun ensimmäinen kisadieetti on mennyt paremmin kuin olin koskaan uskaltanut edes toivoa. Olen saanut pidettyä mielen pääsääntöisesti kuitenkin tosi hyvänä, stressitasot alhaalla ja oon saavuttanut (varmaan siksi, että olen oikeasti vain niin väsynyt) sellaisen kummallisen zen- tilan, että mikään ei oikein hetkauta. Stressierkistä on tullut zen-patsas joka vain hymistelee, että "jaaaaaa, eiköhän kaikki tässä vielä järjesty, alanpa järjestelemään, ei ongelmaa." :D (Mahtava fiilis, olisipa tää pysyvä muutos!!) Kunto on mennyt todella hyvin eteenpäin, ja poset alkaa loksahtelemaan kohdilleen. Esiintyminen ja lavalle meno ei stressaa (zen- patsas täällä hei) vaan odotan sitä mielenkiinnolla. Oon saanut nukuttua, kroppa on toiminut eikä ole pahemmin kiukutellut. 

Olin valmistautunut paljon pahempaan, joten varmaan siksi tää ei ole sitten tuntunutkaan niin pahalta. Dieetin eteneminen menee niin pikkuhiljaa, että ehdin tottua muutoksiin olotiloissa aika nopeasti. Pari päivää ihmettelen kuinka paskalta tuntuu kun nälkä lisääntyy tai jalka painaa, sitten siihen tottuu ja töitä tehdään entistä kovempaa, eikä siinä sen kummempaa ole. Olen pääsääntöisesti pysynyt hyvällä tuulella, ja oon onnistunut mielestäni tosi hyvin pitämään sen positiivisen meiningin yllä, joka auttaa jaksamaan niiden pienten epätoivon hetkienkin yli. Ei se haittaa, vaikka välillä väsyykin. Se on normaalia! Siitä mennään vain eteenpän, ja mielellään vieläpä hymyillen. Hymy ei ole päässyt hyytymään vieläkään kuin hetkittäin, joten olen tosi iloinen ja tyytyväinen siitä miten hyvin tää dieetti on loppujen lopuksi oikeasti mennyt! :) 

Tavoitteita

Debyyttikisaa ei mielestäni tarvitse stressata niin paljon, kun paineita ei oikeastaan vielä mistään ole. (Zennnnnn....) Lähden katsomaan mitä tapahtuu kun sinne lavalle mennään, ja näytän mitä olen saanut aikaiseksi. En välitä muista kilpailijoista, en tuomareista enkä yleisöstä. Olen menossa näyttämään oman parhaani, jonka eteen teen töitä. Kyseessä on kilpailu, mutta voin mennä tekemään vain oman parhaani ja keskityn nyt siihen. Haluan nauttia uudesta, hienosta kokemuksesta ja ottaa oppia tulevaan. Tavoitteena on ennen kaikkea tehdä paras mahdollinen kunto ja esiintyä parhaalla mahdollisella tavalla, mutta kaikki muu on plussaa. Kaikki muutkin kisaajat tulevat sinne antamaan parhaansa, ja se miten kahden viikon päästä tuomarit meidät arvostelevat, riippuu siitä miltä se rivistö tuomareiden silmiin sinä päivänä näyttää. Millainen esteettinen muoto, esiintyminen, lookki ja kokonaisuus miellyttää eniten juuri siinä rivissä, juuri niiden lavalla olevien tyttöjen kesken. Siihen ei itse voi vaikuttaa muuten kuin tekemällä se oma parhaansa, eikä sitä tarvitse stressata. (Huomatkaa nyt tää mahtava zen- meininki! Ihanaa!) Siksi menestys tai ei-menestys on vain yksi osatekijä tällä matkalla. Tottakai, olisi mahtavaa menestyä kisoissa hyvin muttei se ole itseisarvo siihen miksi teen tämän matkan. Pokaali kädessä näyttäisin varmasti hyvältä, mutta oon saanut jo nyt niin monta henkistä voittoa itsestäni, että mielikuvituspokaalit on jo rivissä mun mielikuvitustakan reunalla! :D 

Kondiskuvia matkan varrelta

Kondiskuvia matkan varrelta

Kondiskuvia matkan varrelta

Haaveita

Aivan käsittämättömän suuria tunteita nykyään herättää kisojen sijaan ruoka. Herkut, jos ihan tarkkoja ollaan. Hyvin epätyypillisesti sekä minulle, että fitness- elämäntavalle olen haaveillut muunmuassa suklaakermakakuista (Googlen kuvahaku lauloi keskellä yötä kun heräsin enkä saanut hetkeen unta), kinderkakuista, tuulihatuista, jäätelöistä, voitaikinaleivonnaisista.... Uunimakkaroista, pizzasta, jäätelöstä, suklaasta, jäätelöstä, sanoinko jo jäätelöstä, entä mainitsinko jo suklaan? Uunilohi, bataattiranskalaiset ja -muussi, kermapasta, fetasalaatti, hedelmät, tonnikalasalaatti (joo, häh?) on mielessä toooosi paljon! Itseasiassa haaveissa on myös se mun ihana off- kauden monipuolinen ruokavalio, jonka kanssa olo oli niin hyvä ettei herkkuja tehnyt edes mieli kun sain syödä niin kivoja ruokia muutenkin ja sekä kroppa että pää pysyi tyytyväisenä ja onnellisena. Odotan jo, että pääsen syömään ja treenaamaan taas entistä lujempaa. Elämä jatkuu kisojen jälkeenkin, joten pikkuhiljaa mieli alkaa jo jatkaa matkaa sinne kisojen jälkeiseen elämään. Muutenkin kuin herkkujen myötä. :D 

Kiitos

Mikään tästä dieetistä ei olisi sujunut näin hyvin ja helposti ilman mun ympärillä olevia ihmisiä, jotka ovat auttaneet mua eteenpäin kaikki omalta osaltaan enemmän kuin osaavat varmasti arvatakkaan. 

Junnu, sekä valmentajana että puolisona rohkaiseva ja eteenpäin työntävä voima joka valaa uskoa ja tsemppaa silloinkin kun siipi on painunut maahan. Junnu kuuntelee, tsekkaa poset ja ymmärtää aivan loputtomalla kärsivällisyydellä. Opastaa, antaa ohjeita ja neuvoja ja taas tsemppaa vähän lisää. En jaksaisi hymyillä ilman mun valkkua, joka on tehnyt ihan uskomattoman hyvää työtä tämän kaiken eteen! Parisuhdekaan ei kuulemma vielä ole katkolla tämän dieetin takia, joten aika hemmetin hyvin pyyhkii! ;) 

Annika, tuo mun maailman paras posevalkkuni ja ystävä joka rohkaisee, mutta myös korjaa, arvioi ja ohjaa. Annikan opeilla marraskuussa aloitetut posetreenit alkaa kantaa hedelmää ja täytyy sanoa, ettei parempaa valkkua olisi voinut edes haaveilla saamaan mun kropasta sen kaikki esteettinen potentiaali esiin. Bikini fitness on minun mielestäni esteettisesti todella kaunis laji; naisellinen, jäntevä ja kaunis vartalo esitetään kauniina, sulavalinjaisena ja soljuvana, itsevarmana ja hymyilevänä. Show- elementti on todella suuressa osassa tässä lajissa, ja Annikan kanssa ollaan alettu saamaan minunkin kropasta esiin se sulavuus ja virtaviivaisuus joka toivottavasti tulee naisellisella tavalla esiin. :) 

Ystävät, tuttavat ja kaverit, äiti ja isä ja muut läheiset. Te kaikki, jotka tsemppaatte livenä tai SoMessa, rohkaisette, seuraatte ja toivotatte niitä tsemppejä. Teillä on väliä, ilman teidän tsemppejä olo olis todella yksinäinen. Tää matka on tehtävä yksin, mutta en tunne olevani yksin. Kiitos siitä. Arvostan ihan uskomattoman paljon jokaista tsemppausta! <3 

Seuraavat kaksi viikkoa kiristetään vauhtia, keskityn olennaiseen ja nautin matkasta. Loppu häämöttää jo silmissä. Pysy mukana loppuun saakka, SoMe laulaa nyt Instan ja Fabon lisäksi myös Snapchatissä jota yritän opetella nyt käyttämään nimellä suviisohoo. Loppuajasta varmasti kaikki kanavat hiljenee ainakin suurimmaksi osaksi, sillä mitä lähemmäksi h- hetki tulee, sitä enemmän aion keskittyä olennaiseen. Siihen asti yritän pitää sinut ajan tasalla, joten pysy kyydissä! 

Nyt mennään, BOOM!