Urheilijan arkea ja painavia mietteitä

Paluu arkeen on johtanut siihen, etten hyvistä suunnitelmista huolimatta ole päässyt koneen ääreen kirjoittelemaan kaikkia niitä postauksia mitä olisin halunnut. Nyt kuitenkin päivitystä ja vähän painavaa asiaakin.

Arki rullaa taas töiden osalta mukavasti, keikkakalenteri alkaa täyttymään kesälle jo niin että tekemisen puutteesta tuskin pääsen kärsimään! Lisäksi teen KemiGymillä aputytön hommia aina tarvittaessa, jos aikaa keikoilta jää. Niin, ja opiskeluista, sillä kevään opiskelutauko on nyt historiaa ja opiskelujen loppukiri on nyt aloitettu.

Treenit pyörii tietysti siinä kaiken tämän rinnalla, ja ovat kyllä käytännössä edelleen aika pitkälle ykkösasemassa prioriteettilistalla mitä näihin velvollisuuksiini tulee. Treeni ensin, sitten vasta huvit! Ja täyttä höyryä täällä kyllä treenataankin, uusia liikkeitä, kovempia sarjoja, tarkempaa ja puhtaampaa tekemistä isolla sydämellä uudet kiintopisteet silmissä kiiluen.

Kroppa on palautunut kisoista hienosti, suurimmat ruokahimot ja kummallisemmatkin mieliteot on rauhoittuneet ja alan olemaan jo takaisin siinä normaalissa olotilassa jossa monipuolinen ruokavalio riittää eikä herkkuja tee enää juuri mieli. Myös hormonitoiminta on normalisoitunut ja kuukautiskierto palannut normaaliin, joskaan se ei sakannut pahemmin ennen kisojakaan joten siinä mielessä tämä dieetti ollaan vedetty aika onnistuneesti. Kilot minulla pompsahtivat melko nopeasti sellaiseen pisteeseen, missä minulla yleensä muutenkin paino jumittaa hyvin mielellään. Tässä olisi tarkoitus nyt jatkossa pysytelläkin, mutta liikaa vaakaa tuijottamatta.

Mielelle painon ja kropan muuttuminen kisakireästä kunnosta voi olla raskasta, ja tässä tulee nyt se painava asia josta mielestäni puhutaan yleensä aivan liian vähän ja johon nyt haluan hetkeksi tarttua. 

Vaikka kuinka mennään kisojen jälkeen reversedietillä pikkuhiljaa painoa nostattaen, tulee toki turvotusta, nestettä ja sitä rasvakerrostakin siihen kroppaan - toisilla nopeammin ja helpommin ja enemmän, toisilla sitten hitaammin ja vähemmän. Yleensä somessa näkee vain ne tarinat kun painoa on tullut kuukaudessa vain kilo ja kroppa näyttää kuvissa timmiltä ja lähes kisakireältä. Harva yleensä uskaltaa (tai haluaa!) julkaista niitä kuvia, jossa se neste on muuttanut kropan pyöreämmäksi ja löysemmäksi, tai kuten minun tapauksessani, kerääntyvä neste keskittyy tuohon jenkkiksiin ja vyötärölle ja saa minut näyttämään lähinnä tasapaksulta tukilta vaikka vatsapalat näkyisikin vielä. On kova paikka luopua siitä kovan työn tuloksesta ja hyväksyä se tosiasia ettei se kisakireys ole normaali olotila kropalle. Eihän oikeasti ole pitemmän päälle hyväksi olla kisakireä 24/7/365, vaan jossain vaiheessa joku brakaa.

Ulkonäköpaineet sen kisakireyden menettämisestä voi pahimmillaan estää pääsemästä takaisin treeniin kiinni, pelkäämään salille menemistä tai jopa ahdistumaan ihmisten keskellä. Eräs ystäväni esimerkiksi oli saanut kisojen jälkeen jopa paniikkikohtauksen salilla, kun hänestä tuntui niin pahalta se oman vartalon muuttuminen. Hän pelkäsi, että muut katsovat, että "tuossako tuo kisaaja nyt on, kauheeseen kuntoon on kyllä itsensä päästänyt"! Kuulostaa ehkä vähän hullulta, mutta tuo ajatus on täysin ymmärrettävä siinä mielen myllerryksessä, minkä etenkin ensikertalainen koko kisarupeaman aikana ja jälkeen käy läpi.

Se ei ole helppo matka, eikä mielestäni kenenkään pidä luulla että se olisi. Toisille se on helpompaa kuin toisille, mutta tosiasia on se, että pääkoppa on kovilla jokaisella ihan varmasti ja se pitää ymmärtää. Se ei myöskään lopu siihen kisapäivään, vaan jatkuu palautumisen ajan niin henkisesti kuin fyysisestikin, ja se on hyvä ottaa huomioon. Emme ystäväni kanssa siis ole yksin näiden fiiliksien kanssa, vaikkei niistä niin paljon puhutakaan.

Tässä lajissa ollaan muiden arvosteltavana, ja valmistaudutaan monta kuukautta siihen, että se kroppa saadaan siihen kuntoon että muut sitä voivat arvostella. Kun kisat on ohitse ja siitä kisakunnostakin pitää luopua, on vaikea sitten lopulta luopua siitä ajatuksesta joka on ajanut ajokoiran lailla eteenpäin viimeisen vuoden ajan. On itse pystyttävä hyväksymään se, että kroppa palautuu hiljalleen normaaliin - epänormaalista. Se ei todellakaan ole helppoa. On opetettava itselleen uusi normi, jonka oppimiseen menee aikaa.

Itsellä on auttanut se, että olen saanut muita tavoitteita vanhojen tilalle. Treenit koveni nopeasti ja uusi treeniohjelma on haastava ja mielenkiintoinen. Löysät paidat on kylläkin pop, eikä sefieitä ole nyt juuri tullut otettua, mutta se on vain minun tapani olla itselleni armollinen. Opettelen ajattelemaan uusilla urilla, en punnitse enää suolaa (tästä jäi vähän hassu tapa dieetiltä :D), saatan keikkareissulla maistaa tarjottuja juhlaruokia ja jättää evääni (kyllä, teen sellaiset edelleen...) syömättä, en peilaa kuntoa tai käy puntarilla joka päivä (tästäkin oli ehtinyt dieettirutiinien aikana tulla tapa josta opettelen nyt pois) ja panostan hyvinvointiini niin henkisellä kuin fyysiselläkin tasolla.

Muutan siis ihan tavallisilla, pienillä asioilla pikkuhiljaa rutiinejani takaisin tavalliseen arkeen - samoin teen myös ajatuksilleni siinä samalla; opettelen uuden tavan nähdä itseni ja ajatella tavoitteitani uudella tavalla.

Pyrin keskittymään positiivisiin asioihin ja niihin tuloksiin joita saan aikaan hyvällä, määrätietoisella treenillä ja tasapainoisella, monipuolisella ruokavaliolla. Tulevaisuuden kisatavoitteiden kannalta kuitenkin se suurin työ tehdään nyt. Nautin siitä että saan rauhassa rakentaa omaa pakettiani entistä paremmaksi. Siten seuraavan kerran kun suuntaan kisalavoille, tiedän että se työ on tehty kunnolla ja hyvin, kaikessa rauhassa, ja voin hyvillä mielin vain nauttia matkasta ja mennä esittämään taas parempi versio itsestäni! ;)

Kesän tullen nämä kisahömpötykset saavat kuitenkin vähän väistyä täällä blogissa uuden tieltä ja tehdä tilaa vähän muillekin postauksille. Blogin nimi kun on I Did It, on syytä kai kirjoitella muustakin kuin vain minusta! :D Jatkossa tulossa on siis ainakin kertomuksia kokeiluistani niin salin kuin keittiönkin puolelta - tavoitteena olisi siis tarjota liikepankkiisi täydennystä, antaa vinkkejä treenaamiseen ja buustata motivaatiota mukavilla motivaatiopläjäyksillä. Kokkausvinkkejä on tulossa tämän kesän osalta ainakin grilliruokien maailmasta, mutta tietysti muutenkin hyväksi havaittuja reseptejä on aina silloin tällöin luvassa. (Nämä on sitten niitä "Suvivarmoja", jotka minäkin osaan kyhätä kasaan. Pitäisi siis onnistua sielläkin. ;) )

Onko sinulla jotain aihetta josta haluaisit minun kirjoittavan? Laita palautetta, viestiä, sähköpostia tai kommenttia niin laitan näppiksen sauhuamaan!

Aurinkoa päivääsi,
Suvi <3 

Elämää kisojen jälkeen?

Kisoista on kulunut nyt kaksi viikkoa. Tällä viikolla salitreenit jatkui, uusi ruokavalio ja uusi treeniohjelma on otettu nyt käyttöön ja elämä alkaa taas asettua uomiinsa. Elämä kisojen ja dieetin jälkeen maistuu taas koko ajan paremmalta, kun väsymys alkaa väistyä ja energiaa alkaa pikkuhiljaa olla enemmän. Tästä on tulossa taas pitkä postaus, joten kiireiset voi kelata tämän postauksen loppuun ja laittaa videon pyörimään. Sieltä tulee aika lailla pähkinänkuoressa se kaikki, minkä jaarittelen tähän blogautukseen muuten! :D

No mutta aloitetaanpa. Miten elämä jatkuu kisojen jälkeen?

Ensimmäisen viikon söin tietysti niin paljon kuin napa veti - osittain ihan tarkoituksellakin jotta sain pahimmat mieliteot väistymään ja pääsen jatkamaan normaalia elämää. Normaaliin elämään ei herkut ja herkuttelut ole suuremmin kuuluneet ennen dieettiäkään, joten ei ole tarkoituksenmukaista mättää viikkotolkulla herkkuja napaan nyt kun vihdoin "saa". Tietysti noilla herkutteluilla oli seuraamuksensa, sillä kroppa ei ole tottunut kaikkeen siihen höttöön mitä olen kaksin käsin suuhuni kahminut, ja kropan turvotuksen lisäksi myös naama kukkii ja vatsa temppuilee. (Ääks!) Se toimii kuitenkin loistavana muistuttajana siitä, miksi normaali ruokavalioni on niin tärkeä osa elämääni, sillä silloin voin niin paljon paremmin ja sitä oloa kaipaan jo todella paljon! :)

Tästä ihanasta herkuttelusta aletaan jo pikkuhiljaa siirtyä...

...vähän järkevämpään ja terveellisempään ravintoon.

Tässä parin viikon aikana on ollut hyvin aikaa pohdiskella tulevaa ja makustella tuota ensimmäistä kisakokemustani. Mitä jäi käteen?

Kuten kirjoitinkin jo edellisessä postauksessa, olen äärettömän onnellinen siitä kaikesta kokemuksesta jonka Kultsalta sain mukaani. Realistisesti ajateltuna en olisi voinutkaan toivoa parempaa tulosta, sillä todellisuudessahan sen lopullisen päätökseni kisaamisesta tein vasta viime elokuussa josta kerroin postauksessani Päätös: Tulevaisuuden kisatavoiteet. Se oli alle 8 kuukautta ennen ensimmäisiä kisoja, ennen kuin olin koskaan tehnyt ainuttakaan posetreeniä ja ennen kuin olin ihan oikeasti määrätietoisesti keskittynyt treenin ja ruokavalion osalta lajinomaiseen tekemiseen sen omaksi iloksi kehittymisen ja tekemisen sijaan.

Tämä bodailu on todella hidas ja pitkä prosessi, ja Kultsan lavalla olikin monta monituista tyttöä jotka olivat varmasti tehneet valtavasti töitä jo vuoden ellei enemmänkin, päämääränään tiukasti kisalavat. Oli suorastaan ihme, että tällainen "kokeilija" pärjäsi ensimmäisissä kisoissaan näinkin hyvin!

Otin viime syksynä 3-4 kuukauden verran loppukiriä jalkojen ja takapuolen kehittämisen kanssa, ja itseasiassa vasta jouluna päätettiin lopulta valmentajan kanssa yhdessä, että olen kuin olenkin saanut tarpeeksi kehitystä alakertaan jotta sinne lavalle kannattaa jo keväällä nousta. Tällä kertaa se kehitys ei kuitenkaan riittänyt vielä tämän pidemmälle, mutta saahan se toki pienen kilpailijan minussa miettimään, mihin vuoden-parin treeni riittäisi....?

Viime syksyn työnsarkaa, tässä oli kuukauden verran tahkottu jalkoja uuteen uskoon ja tulosta syntyi hitaasti mutta varmasti.

Minulta onkin kysytty, mitä seuraavaksi. Vieläkö kisaaminen innostaa, vai jäikö se vain yhden kerran kokeiluksi? Suurella ilolla vastaankin, että palo lajiin on muuttunut roihuksi, ja syvällä sisimmässäni riehuva tuli muistuttaa tällä hetkellä lähinnä metsäpaloa - ei pelkästään kisalavoille, vaan myös punttisalille. Nautin ihan uskomattoman paljon treenistä taas, vaikka itseasiassa oikeasti opin nauttimaan siitä jo dieetillä. Jokainen treeni vie minua eteenpäin, jokainen treeni on mahdollisuus parantaa, kehittyä, tehdä tulosta ja viedä sitä omaa pakettiaan eteenpäin. Se mitä peilistä näkyy, on kiinni minusta itsestäni ja nyt kun energiat alkaa tulla takaisin ja kroppa toipuu pikkuhiljaa dieetin jäljiltä, pääsen kehittymään vielä lisää niin urheilijana ja treenaajana, kuin ulkomuodoltanikin - onhan tämä kuitenkin laji, jossa ulkoinen estetiikka ratkaisee.

Treeneistä on tullut itsestäänselvyyksiä, enkä ole enää aikoihin miettinyt että "voi vee kun ei yhtään huvittaisi lähteä treenille", vaan salille lähtö on ollut jo pitkän aikaa tosi kivaa.

Olen sitä mieltä, että tämä on itseasiassa se tärkein asia minkä olen tämän kevään aikana saanut tai saavuttanut. Ilman tätä fiilistä en mielestäni voisi jatkaakaan, en voisi tehdä tätä täysillä enkä missään nimessä jatkaa kisaamista. Toki treenit ei ole ainoa asia joka tekee urheilijasta urheilijan. Ruokavalio, elämäntavat, valinnat jotka tukee sitä yhtä varttituntia kisalavalla vuoden-parin päästä tuntuu pieniltä ja mitättömiltä nyt, mutta on lopulta suuressa osassa siinä matkassa joka sinne lavalle on kuljettava. Meni pitkään, ennen kuin halusin valita niitä valintoja joita urheilija valitsee, mutta nyt se tuntuu helpolta ja itsestäänselvyydeltä. Kyse on omasta valinnasta ja sellaisesta elämäntavasta jota haluan elää ja josta nautin.

Tulevaisuudessani siis ehdottomasti häämöttää kisalavojen valot ja strassien säihke, ja lajina pysyy vielä Bikini Fitness. Seuraavia kisoja ei vielä kuitenkaan olla lyöty lukkoon; se riippuu täysin siitä, millaista tulosta saan tehtyä ja miten meidän ruokakunnan kisaajien kisakaudet saadaan sovitettua yhteen.

Näin lopuksi on kuitenkin tullut aika paljastaa pieni suuri salaisuus. Mun dieetillä oli vielä yksi tyyppi, joka auttoi mua mun matkalla, joka ajoi mua eteenpäin kuin ajokoira. Hätyytti, valoi uskoa, antoi vauhtia, tsemppasi... Ja hän oli, kukapa muukaan, kuin Cheek! Niin, se räppäri. Tai oikeastaan sen räppärin biisit. Mä en rehellisesti sanottuna ole koskaan kuunnellut räppiä, enkä varsinkaan suomalaista sellaista. Jotenkin kuitenkin tuo Cheekki sai puettua sanoiksi mun fiiliksiä ja tsempattua biiseillään aina silloin kun usko itseeni oli loppumassa, voimat vähissä tai mieli myllerryksessä. (Ehkä joskus paljastan mitä kuuntelin takahuoneessa juuri ennen lavalle nousua...)

Joskus apu tulee yllättävästä suunnasta, mutta se apu on otettava ilomielin vastaan! Annan siis Cheekille kunnian päättää tämän postauksen biisillä, josta osuvimman osan lisäsin vielä tuohon alle. Paremmin en voisi nykyisiä fiiliksiä sanoa! Kiitos Cheek! ;)

"Alusta loppuun, Alphasta Omegaan

Jos en antais kaikkee must ei ois antaman ollenkaan

En osaa pantata, sisällä palaa taas kovempaa.

Alpha Omega, Alpha Omega

Mä annan kaiken

kun enempää ei oo (ei oo)

tajuuksä kuka sun edessä seisoo

Alpha Omega, Alpha Omega

kovempi, parempi, nopeempi, vahvempi (ha)"

- Cheek

P.S. Muistathan muuten, että Snapchatissä elämääni ja arkeani pääset seuraamaan lähemmin ja reaaliajassa, kun klikkaat seurantaan käyttäjätunnuksen suviisohoo