En ollutkaan supernainen

Olen koko dieetin ajan hehkuttanut miten helppo dieetti mulla on ollut, kaikki on mennyt hyvin ja hymyilyttää. Olin ehkä ihan vähän ollut jopa huolissani siitä että teenkö tarpeeksi jos olo ei ole ollut vielä yhtään niin nuutunut kuin mihin olin henkisesti valmistautunut.

Nyt kuitenkin, kun viimeistelyviikkoon on enää 7 viikkoa, on tassu alkanut painaa. Ihan sama miten paljon siihen on yrittänyt valmistautua, sitä oloa ei ymmärrä ennen kuin itse sen kokee. Kun kroppa ei saa tarpeeksi energiaa, on väsynyt niin henkisesti kuin fyysisestikin. Minustakin onkin tullut jo ihan mummo! Kymmeneltä nukkumaan ja aamulla kuuden pintaan herään ensimmäisen kerran miettimään joko sais syödä! :D 

Eniten harmitti se, että treenatessa energiaa ei meinaa olla samalla tavalla kuin ennen dieettiä. No ylläriiiiiii, ei tietenkään - olin jotenkin itse vain kuvitellut jollain tiedostamattomalla tasolla, ettei niin kävisi minulle vaan voisin vain treenata lujempaa ja lujempaa koko ajan.... No niin varmaan joo! :) Ensin ruoskin itseäni kun tajusin, että se viimeinen sarja olisi voinut minun puolesta jäädä tekemättä, enkä ollutkaan supernainen... Mutta sitten tajusin:

Dieetti etenee! Se menee eteenpäin, ja nyt ollaankin sitten päästy niihin tositoimiin, siihen vaiheeseen jossa dieetti muuttuu todelliseksi kisadieetiksi! Mahtavaa! Nyt se sitten alkoi, se oikea työstövaihe jossa oikeasti tehdään se työ mikä lavalle pääsemiseen vaaditaan. 

Ja senkin tajusin, että edelleen nautin tästä matkasta ja ihmettelen näitä kaikkia muutoksia kehossani, jotka auttaa - jokainen tavallaan - ymmärtämään kehoani aina vain paremmin jatkossa. Nyt saan puskea kehoani ja mieltäni aina äärirajoille saakka ja työntää rajojani vielä vähän pidemmälle. Nautin kevään tulosta ja auringosta, kauniista pakkaspäivistä ja siitä että voin tehdä tämän matkan itseni kanssa. 

Eihän kisadieetti helppoa ole, eikä sen kuulukaan olla. Elämässä on kuitenkin niin paljon muita juttuja joista saa iloa, että ne tuo energiaa myös silloin kun tassu painaa ja ajatus tökkii! :) On ihanaa keskittyä fitnekseen ja tehdä lujasti töitä sen eteen että nousen parin kuukauden päästä Kultsan lavalle. Se on jotenkin niin palkitseva ajatus, että jaksan puskea eteenpäin tänään ja huomennakin. 

Jokaiselle kanssakisaajalle toivotan hurjasti tsemppiä loppurutistukseen! We can do it ja Kultsalla nähdään! ;) Ja sinulle joka kuntoilet omaksi iloksesi, toivotan ihania, aurinkoisia kevätpäiviä ja treeni-intoa! :) 

Kuullaan taas!

Easy Living - 9 Weeks Out

Huomenta! Uusi viikko alkaa taas, ja se tarkoittaa sitä että tämä viikko käytetään Instagramissa häästäägiä "9 weeks out". Se tarkoittaa sitä, että viimeistelyviikkoon on enää yhdeksän viikkoa. Aika hupenee ja dieetti etenee.

Mä niin nautin tästä matkasta! On ihan mahtavaa oppia koko ajan itsestään ja tästä tekemisestä. Siksi tämä dieetti on antanut todella paljon minulle urheilijana ja urheilijana olenkin mielestäni kasvanut huimasti niin ajatuksen, kuin tekemisenkin tasolla.

Minulta kysyttiin kuinka dieetti on mennyt. En osannut sanoa muuta kuin "tosi hyvin" ja hymyillä leveästi. Pääasiassa syy siihen on selkeä: Elämä on rutinoitunut ja on nyt vaan tosi helppoa. Ei tarvitse ajatella miten mitäkin tekisi, kun tekee vaan. Suosittelen kyllä kaikkia hakeutumaan tähän mielentilaan, sillä se vapauttaa tärkeitä resursseja siihen tekemiseen siitä liiasta jahkailusta että "teenkö näin vai noin ja voihan vitsit kun menikin noin ja morkkis blaah". Kuulostaa ärsyttävän helpolta, mutta sitä se oikeastaan onkin. En käsitä miten olen vuosia säätänyt monimutkaisia systeemejä ja hässäköitä ja keksinyt tekosyitä ja selityksiä vähän kaikessa, kun ei oikeastaan ei olisi tarvinut muuta kuin tehdä.

Tällä hetkellä elän siis fitnesskuplassa siinä mielessä, että fitness tulee automaationa. Syön, treenaan ja nukun ja kun en tee jotain näistä, teen jotain muuta. Haluan ajatella että kisadieetilläkin voi tehdä muutakin kuin "olla dieetillä", joten viime viikonloppuna kävimme J:n kanssa reissussa kun kaikki treenit ja muut pakolliset velvollisuudet oli hoidettu. Pakattiin siis eväät mukaan ja lähdettiin ajamaan toiselle puolelle Suomea.

Road trip piristää mukavasti mieltä (ei kehoa niinkään) kun maisemat vilisee ikkunassa ja määränpää lähenee. Määränpäänä tällä kertaa meillä oli J:n mummola, ihana maalaistalo keskellä maaseudun kauneutta ja rauhaa. Ahh!

Fitnessvapaa viikonloppu oli täydellinen, sillä käytössä ei ollut vaakaa, eikä kokovartalopeiliä josta olisi voinut tutkailla turvotuksen määrää ja niin edelleen... :) Kirsikkana kakun päällä sain tankkauksen lauantai-illaksi, ja ruuaksi ihka aitoa mummolaruokaa; kuhaa ja perunamuussia, salaattia, leipää, sienisalaattia, täytettyjä lättyjä ja iiiihan pikkuisen sinihomejuustoa keksin päällä. Ahhh!!!

On tärkeää ottaa välillä omaa aikaa kaikesta ja nauttia hetki juuri siitä missä olet juuri silloin, juuri niiden ihmisten kanssa joiden seurassa olet. Kuulostaa tietysti vähän tekopyhältä, mutta viime viikonloppu muistutti minua siitä, että elämä ei ole siellä kahden kuukauden päässä Kultsan lavalla, vaan se on juuri tässä, juuri nyt. Kultsan kisat ovat vain yhdet kisat muiden joukossa; se ei saa olla koko elämä ja ainoa asia mitä elämässä on. Nautitaan siis treeneistä ja hyvästä olosta tälläkin viikolla!

Voimaa viikkoosi! :) 

Pakkolepoa ja jalan polkemista

Viime viikon piti olla kevyt viikko. Keikkareissun jälkeen kunto oli mennyt tosi hyvin eteenpäin ja kroppa tuntui hyvältä mutta kaipasi lepoa. Luvassa oli kevyt tankkauspäivä ja palauttavaa treeniä ja kehonhuoltoa. Sen sijaan (kuten mun tapana tuntuu olevan) vedin iiiihan överiksi tämänkin ja hommasin itselleni sitten ihan puhtaan pakkolevon. Tiistai-aamuna ensimmäisen kotona nukutun yön jälkeen heräsin ihan jäätävään kurkkukipuun. Ääni oli poissa, joka paikkaan sattui ja ennen kuin sain edes silmiä auki tajusin, että tästä ei tarvitse nyt ihan hetkeen noustakaan.

Viikon parhaat kaverit

Ihan käsittämättömän huonoa tuuria sairastua kisadieetillä. On helppo sortua ajatukseen:

"Noniin, kaikki on pilalla." 

Taistelin koko viime viikon sitä ajatusta vastaan, sillä mitään ei olla vielä menetetty. Sen sijaan stressi ja taisteluhalun hiipuminen luo kropalle lisävastusta jo ennestään kovaan taisteluun sairautta vastaan. Parasta on, jos pystyy pitämään pään kylmänä ja mielen positiivisena ja tukemaan kaikin tavoin kehon parantumista. Vaikeinta on ymmärtää ettei siitä selviä parissa päivässä vaikka miten haluaisi ja tahtoisi ja polkisi jalkaa maahan kiukusta. Ei auta kuin odottaa ja antaa kehon tehdä tehtävänsä ja parannella rauhassa vaikka takaraivossa kuinka ääni huutaisi:

"11 viikkoa!! 11 viikkoa jäljellä!! Ja sinä kulutat nyt viikon sohvalla makaamiseen!! Hullu!!" 

Pitää ymmärtää, että ilman aerobisia ja salitreeniäkin keho kuluttaa valtavasti energiaa parannellessaan itseään, ja siitä ajatuksesta yritin pitää kynsin ja hampain kiinni.

Pikkuhiljaa helpottaa.

Olen pahimman luokan stressierkki, ja niin on minun kroppanikin. Kulutin varmasti tuplamäärän energiaa viime viikolla siihen, että pitäisin pään kylmänä enkä lähtisi sinne stressin syövereihin seikkailemaan, etten antaisi sille tilaa... Turhauduin usein ja paljon, kiukuttelin vähän ja pikkuisen poljin jalkaa maahan salaa. Harmitti tosi paljon että hyvät tulokset jäi nyt turvotuksen alle ja kehitys seisahtui. Mutta sellaista se on. Nyt on jäljellä enää vain 10 viikkoa, joten kunhan olen saanut itseni flunssavapaaksi, on aika laittaa kaikki peliin. Mutta tiedän että pystyn siihen. Tämä on osa tätä matkaa, ja vain se minkä paketin vien lavalle, lopulta ratkaisee. Kaikesta huolimatta ruokavaliosta pidettiin koko ajan kiinni 100% eikä periksi annettu piiruakaan. Kyllä tämä eteenpäin taas menee, nyt pitää jaksaa vain uskoa.

Pikkuisen nesteinen aamukondis Seinäjoella, mutta eteenpäin oli mennyt jo hienosti silti.

Kunto näytti viikko sitten vielä ihan hyvältä. Nesteestä huolimatta.

Nyt on kuitenkin olo jo sen verran hyvä, että lähden kokeilemaan salille miltä tuntuisi jos vähän liikuttelisi jäseniään varovasti. Ajatuksena on tehdä vain herättelevää, tooosi nättiä treeniä jossa ihan rauhassa ja kevyesti haetaan vaan pientä poltetta ja pumppia lihakseen ilman sykkeen nostatusta ja oloa koko ajan kuulostellen. Nyt ei mennä supertreenille sotakirveet kädessä ja tehdä superlujaa viime viikonkin edestä vaikka juuri niin haluaisin oikeasti tehdä. Nyt mennään vain ja ainoastaan pikkuhiljaa toipuvan kropan ehdoilla. Loppuun tulee rauhalliset aerobiset, jonka tarkoitus on saada nesteet liikkeelle ja edesauttaa kropan toipumista. Kyllä tämä taas tästä lähtee, hiljalleen. Toivottavasti. :D

Pysyhän terveenä! :)