Pakkolepoa ja jalan polkemista

Viime viikon piti olla kevyt viikko. Keikkareissun jälkeen kunto oli mennyt tosi hyvin eteenpäin ja kroppa tuntui hyvältä mutta kaipasi lepoa. Luvassa oli kevyt tankkauspäivä ja palauttavaa treeniä ja kehonhuoltoa. Sen sijaan (kuten mun tapana tuntuu olevan) vedin iiiihan överiksi tämänkin ja hommasin itselleni sitten ihan puhtaan pakkolevon. Tiistai-aamuna ensimmäisen kotona nukutun yön jälkeen heräsin ihan jäätävään kurkkukipuun. Ääni oli poissa, joka paikkaan sattui ja ennen kuin sain edes silmiä auki tajusin, että tästä ei tarvitse nyt ihan hetkeen noustakaan.

Viikon parhaat kaverit

Ihan käsittämättömän huonoa tuuria sairastua kisadieetillä. On helppo sortua ajatukseen:

"Noniin, kaikki on pilalla." 

Taistelin koko viime viikon sitä ajatusta vastaan, sillä mitään ei olla vielä menetetty. Sen sijaan stressi ja taisteluhalun hiipuminen luo kropalle lisävastusta jo ennestään kovaan taisteluun sairautta vastaan. Parasta on, jos pystyy pitämään pään kylmänä ja mielen positiivisena ja tukemaan kaikin tavoin kehon parantumista. Vaikeinta on ymmärtää ettei siitä selviä parissa päivässä vaikka miten haluaisi ja tahtoisi ja polkisi jalkaa maahan kiukusta. Ei auta kuin odottaa ja antaa kehon tehdä tehtävänsä ja parannella rauhassa vaikka takaraivossa kuinka ääni huutaisi:

"11 viikkoa!! 11 viikkoa jäljellä!! Ja sinä kulutat nyt viikon sohvalla makaamiseen!! Hullu!!" 

Pitää ymmärtää, että ilman aerobisia ja salitreeniäkin keho kuluttaa valtavasti energiaa parannellessaan itseään, ja siitä ajatuksesta yritin pitää kynsin ja hampain kiinni.

Pikkuhiljaa helpottaa.

Olen pahimman luokan stressierkki, ja niin on minun kroppanikin. Kulutin varmasti tuplamäärän energiaa viime viikolla siihen, että pitäisin pään kylmänä enkä lähtisi sinne stressin syövereihin seikkailemaan, etten antaisi sille tilaa... Turhauduin usein ja paljon, kiukuttelin vähän ja pikkuisen poljin jalkaa maahan salaa. Harmitti tosi paljon että hyvät tulokset jäi nyt turvotuksen alle ja kehitys seisahtui. Mutta sellaista se on. Nyt on jäljellä enää vain 10 viikkoa, joten kunhan olen saanut itseni flunssavapaaksi, on aika laittaa kaikki peliin. Mutta tiedän että pystyn siihen. Tämä on osa tätä matkaa, ja vain se minkä paketin vien lavalle, lopulta ratkaisee. Kaikesta huolimatta ruokavaliosta pidettiin koko ajan kiinni 100% eikä periksi annettu piiruakaan. Kyllä tämä eteenpäin taas menee, nyt pitää jaksaa vain uskoa.

Pikkuisen nesteinen aamukondis Seinäjoella, mutta eteenpäin oli mennyt jo hienosti silti.

Kunto näytti viikko sitten vielä ihan hyvältä. Nesteestä huolimatta.

Nyt on kuitenkin olo jo sen verran hyvä, että lähden kokeilemaan salille miltä tuntuisi jos vähän liikuttelisi jäseniään varovasti. Ajatuksena on tehdä vain herättelevää, tooosi nättiä treeniä jossa ihan rauhassa ja kevyesti haetaan vaan pientä poltetta ja pumppia lihakseen ilman sykkeen nostatusta ja oloa koko ajan kuulostellen. Nyt ei mennä supertreenille sotakirveet kädessä ja tehdä superlujaa viime viikonkin edestä vaikka juuri niin haluaisin oikeasti tehdä. Nyt mennään vain ja ainoastaan pikkuhiljaa toipuvan kropan ehdoilla. Loppuun tulee rauhalliset aerobiset, jonka tarkoitus on saada nesteet liikkeelle ja edesauttaa kropan toipumista. Kyllä tämä taas tästä lähtee, hiljalleen. Toivottavasti. :D

Pysyhän terveenä! :)