NFE ja kisafiilistelyjä

Hei! Pyydän heti alkuun anteeksi kirjoitustaukoa! Kisojen jälkeen elämä jatkui ja ehdin olla yhden päivän kotona (purkamassa matkalaukun ja pakkaamassa sen uudestaan) ennen kuin lähdin taas työreissulle jossa riitti vilskettä aamusta iltaan. Siksi en ole päässyt koneen ääreen istahtamaan oikeastaan vasta kuin nyt, joten päätin aloittaa tärkeimmästä - blogin päivittämisestä! ;)

Taas reissunpäällä jossain!

Olen saanut viime kesän ja syksyn ajan seurata ihan mielettömän inspiroivaa urheilijaa; miestä, joka on tehnyt vuosia määrätietoista työtä oman unelmansa eteen. On todella vaikea kirjoittaa tästä miehestä kovin neutraalisti, enkä oikeastaan lupaa edes yrittääkään. Hän on minun kumppanini ja elämäni rakkaus, ja sen lisäksi vieläpä oma valmentajani, Junnu Eskelinen.

Tadaa, tässä hän on! Siis tuo vähäpukeinen komistus vieressäni...

Kunniatehtävä öljyn levittäjänä ja pyyhkeen kantajana sekä kuminauhojen pitäjänä. Kauhee homma!

Hän kilpaili tämän syksyn NFE suomenmestaruuskisoissa kehonrakennuksen -80kg sarjassa, jossa oli ihan mielettömän kova taso tänä(kin) vuonna. Sain kunnian olla mukana tuolla matkalla alusta loppuun saakka, ja seurata lähietäisyydeltä kisadieetin edistymistä, sen vaatimia uhrauksia, matkalla olleita vaikeuksia ja vastaavasti pieniä ja suuria voittoja - sekä sitten itse kilpailuihin valmistautumisesta aina lavalle nousuun saakka. Olin aivan uskomattoman ylpeä halatessani miestäni kun hän viimein tuli lavalta pokaali kädessään! Viides sija tuntui ja olikin voitto tänä vuonna - seuraavissa kisoissa tähdätään kuitenkin taas vähän isompaan pokaaliin. :D

Hyvällä mielellä viimeisiä vatsatreenejä... :) 

Pumppailua hotellihuoneessa. Ollaankohan me ymmärretty tää termi nyt jotenkin väärin...? :P 

Lähellä ollaan. Tunnin päästä tämä mies astelee SM-lavalle. Jäätävät hermot! 

Öljyt lisätty, pumpit tehty - on aika nauttia työn hedelmistä.

Siellä se on! Takahuoneen näytöstä varovasti toisella silmällä sai seurata ja jännittää huoltajakin!

Työn tulos - ja tämä matka on vasta alkanut! ;) 

Huoltajakin oli innoissaan kannustamassa...

Tuo matka inspiroi minua suunnattomasti sen sijaan että se olisi pelottanut minua. Se oli rankka, mutta mitä muutakaan se voisi olla? Se ei säikäyttänyt minua, vaan antoi ymmärrystä ja uskoa. Voinko kuvitella nousevani kisalavoille? Voin. En silti hehkuta mielessäni sitä hetkeä kun astun lavalle. Se on vain yksi askel tuolla pitkällä, pitkällä matkalla. Se on vain pieni osa sitä urheilijan työtä. Olen nyt nähnyt lähietäisyydeltä, miten ohikiitävä hetki se lavalla oleminen on koko siinä ajassa jonka kisoihin panostaminen, valmistautuminen ja kaiken sen työn tekeminen vaatii. Se ei tule hetkessä, ei päivässä eikä viikossakaan. Sinne ei voi lähteä hetken mielijohteesta. Se ei kuitenkaan ole enää elämää suurempi asia, se tavoittamattomissa oleva pilvilinna. Se on se maali, jota kohti minä tähtään nyt täysillä.

Olen ennen ollut pitkään kilpatanssija. Kisoja varten harjoiteltiin tuntikausia joka viikko, antaen aina jokaisella treenikerralla kaikkensa, tanssimalla aina vain paremmin ja paremmin. Kisojen koittaessa herättiin aamuyön pimeinä tunteina ja meikattiin bussissa; edellisenä iltana rusketukset ja nutturat oli laitettu jo valmiiksi. Kimaltavat puvut, korut ja tanssikengät pakattiin matkalaukkuun ja lähdettiin kisapaikalle. Kun oma vuoro tuli nousta lavalle yhdessä niiden kaikkien muiden sädehtivien kilpailijoiden kanssa, en ajatellut sitä erityisenä prinsessapäivänä tai suurena unelmapäivänä. Se kaikki kimallus ja sädehdintä kuului asiaan, ja oli aika näyttää mitä olimme oppineet, miten olimme edistyneet. Se kaikki oli vain osa sitä elämää, ja minä halusin vain tanssia.

Nyt on vielä siis aika harjoitella, mutta katsoessani bikini fitneksen kisoja Lahdessa sunnuntaina ymmärsin sen mitä en ollut aiemmin ymmärtänyt: Minä oikeasti pystyn siihen. Minä tulen tekemään sen. Pian on jälleen aika näyttää mitä olen oppinut, ja miten olen edistynyt. Se on osa sitä elämää, ja minä haluan vain treenata.

Kohde on lukittu.